Aino Hynnä - Kalahullunkiiltävät silmät: matkani uistinverstaalta perhokalastuksen MM-mitalistiksi
Kesäloma alkoi ja sulkeuduin verstaaseen, kuin Eemeli konsanaan. Veistelin veljeni ja kaverini kanssa vaappuja kalikanpaloista, jotka saivat uljaat uintilevyt hiihtokisoista saaduista palkintolusikoista. Kauppareissuilla tapitin niin ikään uistimia, vaikka äiti joskus totesikin, että olisipa mukavaa, että silmäilisin sen sijaan esimerkiksi käsilaukkuja. Turha toivo, molemmat saivat pitää omat osastonsa ja uistimet kannettiin uudessa käsilaukussa kotiin. Sain kolmannella luokalla koulusta stipendin ja lähdin määrätietoisesti sekki kourassa paikalliseen virvelikauppaan ja hankin itselleni uuden aseen vesiemme barracudia vastaan.
Vuodet vierivät ja lähdimme perheen kanssa pohjoiseen tätini luokse Kuusamoon. Jokivedet kirkastuivat, virrat olivat vuolaita ja kivien takusissa lymyili jotain niin timanttista, että muistan edelleen sen hetken, kun sain ensimmäisen pilkullisen taimenen poikasen siimani päähän. Täti osti itselleen perhovavan, ja niin kuuluisan Hynnän kalastajasuvun (tämä on ironiaa!) suorittamat hapuilevat perhonheitot oli suoritettu ensimmistä kertaa.
Minä sen sijaan jatkoin koneonkimista, kunnes matkalla Seilin saaren bilsan kurssille ostin Ässä-arvan - 250 euroa puhtaana tassuun. Arvannette, mitä peruuttamatonta hankin pikavoitollani. Vitosluokan perhovapa käyttäytyi kuin nuorison älypuhelimet ja liimautui käteeni kiinni. Loppu onkin jo miltei historiaa - tai ei sentään, parasta just nyt.
Ensimmäiset kalastusvuodet menivät uuden lajin fiilistelyn huumassa. Hyvin satunnaisten tärppien lumoamana sitä jaksoi viuhtoa läpi kesien ilman sen suurempia saaliita. Kävimme jälleen Lapissa ja kalastimme veljeni ja tätini kanssa muun muassa viikon loistavaa Nuortti-jokea saamatta ainuttakaan mittakalaa. No, joessa oli vain pieniä, päättelimme, kun poistuimme virran ääreltä sammumaton kalahullunkiilto silmissämme. Tällaisia reissuja teimme useita - joskus joku onnekas saattoi saada yhden harjuksen.
Käänteentekevä hetki tapahtui vuonna 2012, kun toimeliaat Pomarkun kalajussit pykäsivät pystyyn ensimmäiset naisten perhokalastuksen SM-kilpailut Kynäsjoella. Koska palkintolusikat oli paloiteltu vaappuihin, oli aika lähteä tavoittelemaan uutta kiiltävää piirongin päälle. Veli sitoi muutaman leechin ja sisko lykättiin jokeen yhden vavan taktiikalla. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin onkimaan ylös kirjolohia siihen malliin, että hopeaa kapsahti kaulaan. Tuolloin en olisi arvannut, että jahtaisin kymmenen vuoden päästä kisat voittaneen Marian kanssa samassa joukkueessa historiallista naisten perhokalastuksen MM-mitalia Suomelle.
Olin varsinainen perhokalastajan raakile siis pitkään. Mutta hiljalleen opin uusia juttuja ja haalin vähitellen itselleni lisää kaikkea tarpeellista harrastukseni tueksi. Ja niinpä sitä päästiin myös laukkukaupoille, kun tarpeellinen chest bag astui kuvioihin. Äiti oli tästä eittämättä ylpeä! Treenasin kalastusta kantapään kautta. Luin perhokalastuslehtiä ja -blogeja ja nappasin vinkin sieltä, toisen täältä - osan ymmärsin, mutta enimmät tipsit olivat liikaa vielä kehittyville perhokalastajan aivoilleni. Aloin käydä vuosittain naisten SM-kisoissa ja opin joka vuosi juttuja tarkkailemalla ja jututtamalla muita.
Kehitysaskeleista tuli loikkia, kun Suomesta muodostettiin viiden naisen maajoukkue, ja lähdimme 2016 Puolaan kisaamaan Euroopan mestaruudesta. "Nyt sun on pakko tehdä jotain muutakin, kun heittää sillä kellusiimalla", sanoi Maria ja lupasi, että kohta kalaa alkaa tulla kuin suokuokalla. Kuokan virkaa toimitti nymfikalastussetti ja totta tosiaan, se oli tie täysin uusille ja peruuttamattomille urille.
Nyt vuosia myöhemmin olen kerännyt korvien väliin kovalevylleni melkoisen määrän kalastukseen liittyvää dataa. Sitä on kertynyt myös lihasmuistiin ja siihen kuuluisaan selkäytimeen, josta heitto lähtee aika tarkasti oikeaan kohtaan vaikka silmät sidottuna. Vapa on luonteva käden jatke ja haavikäsi heilahtaa ilman, että suoritusta pitäisi enää sen suuremmin miettiä tai jännittää. Olen kalastanut mielipuolisen paljon ja joudun jopa kontrolloimaan itseäni aika ajoin (lue: jatkuvasti), etten kalasta itseäni loppuun. Käyn pelaamassa salibandya, etten menisi keskiviikkoisin kalaan.
Kellusiimalla kalastamisen oheen on tullut liuta erilaisia perhokalastuksen muotoja, joiden myötä harrastus on monipuolistunut entisestään ja pidentänyt muutoin niin lyhyttä perhokalastuskautta. Kalastan merillä, järvillä, joilla, puroilla, veneestä, kellurenkaasta, maalta ja vedestä. Viime keväänä suunnittelin, että heittäisin moottorikelkan päältä kevätsulaan, mutta se homma jäi vielä kokeilematta. Uskallan lähteä vaellukselle niin, että lasken suurimman osan proteiinista veden varaan.
Mielestäni on hauskaa fiilistellä omaa perhokalastajan polkua esimerkiksi juuri tämän tekstin kirjoittamisen parissa. Tänä päivänä minä voin olla jollekin toiselle se tyyppi, joka jeesaa eteenpäin perhokalastuskärpäsen puremasta oireilevia kalastajia. Tarinani lienee yksi monista todisteista siitä, että kun joku asia inspiroi ihmistä riittävästi, onnistuu tarinan sankari jossain vaiheessa varmasti siinä, mitä varten hän on harjoitellut tunti tolkulla. Onnistumisten kautta kenties huomaat, että kahluuhousut ovat juuttuneet jalkoihisi ikuisiksi ajoiksi ja peilistä sinua katsovat kaltaiseni kalahullunkiiltävät silmät.
Naisten perhokalastusmaajoukkueen jäsen 2016-
P.S. Naisten perhokalastusmaajoukkue kisaa 2024 toukokuussa Tsekissä MM-mitaleista. Hyppää joukkueen matkaan Instagramissa @womensflyfishingteamfinland.